Risto-Ruunan sotaretket

Kirjoittaja Viljo Sallinen kertoo: ”Isäni joutui Jatkosotaanja olin lähes kuusivuotias kun hänet marraskuulla 1944 kotiutettiin. Sodan tapahtumia veteraanit purkivat puhumalla, varsinkin kun heillä oli sopivaa juotavaa. Usein he puhuivat tapahtumista rintamilla, mainiten myös hevoset. Puhuessa haavoittuneitten hevosten lopettamisesta, he yleensä hiljenivät ja vaihtoivat puheenaihetta. Nämä tarinat jäivät pienen pojan mieleen lähtemättömästi.
Vuosien mittaan tulivat isän ja rintamamiesten jutut mieleen. Luin hevoset sodassa -kirjoja ja vähitellen mieleeni tuli, että hevonen itse voisi kertoa sotaretkistään. Siinä auttaisi tulkki tuomaan muistot esille. Otin tulkin roolin ja kerroin muistot, jotka Risto-Ruunan paljon nähneistä silmistä oli luettavissa”
Risto Ruunan palveluyksikkö jatkosodassa oli kenttätykistörykmentti 2, jossa myös kirjoittajan isä palveli. Kun suomalaiset etenivät vanhalta rajalta Aunukseen ja Syvärille, tiet huononivat ja joukot joutuivat kiireellä rakentamaan sotateitä. Raskainta tehtävää suorittavat tykistön hevoset saivat lepotaukoja tien rakentamisen ajoiksi. Asemasota-aika oli helppoa aikaa hevosille. Vihollisen partisaanit kuitenkin häiritsivät yhteyksiä ja hevonen oli helpoin kohde tuhota kuljetuksen pysäyttämiseksi. Monet hevoset oppivatkin aistimaan lähelle tulleet viholliset ja yrittivät välttää näiden kohtaamista. Perääntyminen vanhan rajan Suomen puolelle vaati hermoja, kestävyyttä ja onnea. Risto Ruunankin muistin täyttivät kaatuneet ja haavoittuneet sotilaat ja hevoset. Kokeneena sotahevosena se joutui tarpeen mukaan tehtävästä toiseen. Sodan loppuajan se oli jälleen kärkihevosena tykinvaljakossa. Riston paluu rauhanaikaan alkoi kuten sotiin lähtökin. Pitkä junakuljetus ja saapuminen tutulle asemalla oli pitkän sotaretken kohokohta. Vaikka hevoset olivat olleet kauan poissa ja vieraantuneet isäntäväestään, nähdessään tutun paikan, moni hevonen ravasi erehtymättä kotiinsa eikä jäänyt odottamaan isäntäänsä.